‹ Takaisin listaan

This Is Not a Webinar mietteitä

· Blogi · Senja Jarva

Näin pandemian keskellä harmittaa, etten ole päässyt osallistumaan kasvokkain ja paikan päällä järjestettyihin Mimmit Koodaa Launch-tapahtumiin, mutta marraskuun 2020 This is not a webinar-tapahtuma antoi kyllä vahvan äänen virtuaalitapahtumien puolesta. Sain olla omassa kodissani, tukka vähän pystyssä ja juoda juuri sitä teelaatua, joka maistuu tänään parhaalta. Ei tarvinnut raahata painavaa käsilaukkua, joka muuttui painavammaksi jokaisen ständivierailun jälkeen. Ja mikä tärkeintä: vessaan ei ollut ikinä jonoa! Täydellistä.

Olin positiivisesti yllättynyt, kun ensimmäinen tapaamiskutsu kolahti Brella-alustan viestilaatikkoon. Joku halusi jutella ja verkostoitua mun kanssa, ihana yllätys! Olin kirjoittanut jotain ihan satunnaista profiilini esittelytekstiin (missä olen töissä, minkä teknologioiden parissa teen töitä ja mitä harrastan). Mutta ihanaa, se riitti!

Loppujen lopuksi sain useammankin tapaamispyynnön, ja lähetin itse muutaman. Mutta, panin merkille, että sain enemmän tapaamispyyntöjä, kuin itse lähetin. Ja se tuntui mahtavalta. Sellaiselta, että minulla on selkeästi jotain annettavaa tälle yhteisölle ja näille naisille.

Pääsin puhujaksi!

Kun sitten marraskuun tapahtuman jälkeen tuli mahdollisuus ilmoittautua puhujaksi seuraavaan tapahtumaan, sanoin ehdottomasti “kyllä”, koska muistin sen tunteen, että vaikka itse vähän epäilin onko minulla jotain annettavaa tälle yhteisölle, yhteisö oli aiemmin antanut selkeää viestiä, että kyllä on.

Huhtikuun 2021 tapahtumaa edeltävällä viikolla, kun Brella-alusta avattiin puhujille, yritin kuumeisesti etsiä sieltä asetusta, jonka avulla voisin kertoa olevani varattavissa tapaamisiin vasta klo 13 eteenpäin. Useamman päivän etsimisen jälkeen löysin tämän asetuksen torstai-iltana. Olin erittäin tyytyväinen siitä, että nyt ei pitäisi käydä niin, että joku innokas lähettäisi minulle tapaamispyynnön, johon en ehtisi reagoida ollessani vielä kuvauspaikalla tai matkalla sieltä kotiin. Ja tämä oli minulle erittäin tärkeää – en nimittäin halunnut tuottaa kenellekään sitä pettymyksen tunnetta, että kun uskaltaa lähettää tapaamispyynnön, niin vastaukseni pyyntöön onkin useamman tunnin päästä vähän nolo ja erittäin pahoitteleva “anteeksi, olin vielä tuolloin liikenteessä enkä tietokoneen ääressä”.

Puheenvuoro ja sen jälkeen

Tapahtumapäivän aamu tuli ja meni hyvin nopeasti. Oli huikean jännittävää odottaa pitää tapahtuman ensimmäinen puheenvuoro yhdessä Eeviksen kanssa. Jännitimme varmaan eniten sitä, miten yhteistyömme toimisi pitkästä aikaa paikan päällä, mutta näköjään puheen treenaaminen etänä videoyhteydellä oli toiminut ja puheemme meni hyvin. Tarja Halosen tapaaminen meni myös nopeasti ohi. Samoin lounas ja matka kotiin.

Olin hieman myöhässä arvioimastani kello yhdestä, joten avasin Brella-alustan puhelimella kotimatkan aikana. Halusin varmistaa, että jos joku olikin varannut meille tapaamisen kello yhdeksi, niin kertoisin ajoissa, että olen pahoillani, en olekaan tavattavissa tasan yhdeltä.

Kun viestilaatikko näytti tyhjää, päivitin sivun useamman kerran. Kukaan ei ollut vielä laittanut pyyntöjä, mitä ihmettä! Ajattelin, että noh, uskotaan nyt tätä kolmatta sivun latausta, lähetän itse sitten kotoa muutaman tapaamispyynnön.

Saavuttuani kotiin vaille kaksi, viestilaatikko oli edelleen tyhjä. Ja loppujen lopuksi, en vastaanottanut tapahtuman aikana yhtään pyyntöä, vaan kaikki ihmiset, joiden kanssa juttelin, tulivat tapaamiseen, koska minä otin heihin yhteyttä.

Kysyin tästä myöhemmin tapahtuman jälkeen Eevikseltä ja parilta muulta puhujalta: “Saitko sä tapaamispyyntöjä?” Epäilin nimittäin, että vaikka minulla oli profiilissani sama kuva ja lähes sama teksti kuin marraskuussa, puhuja-status oli varmaan se uusi asia, joka vaikutti viestien vähyyteen. Näin vaikutti olevan kysymäni datan perusteella. Kukaan puhuja, jolta kysyin asiaa, ei ollut saanut yhtään tapaamispyyntöä. Mi-tä ih-met-tä. Ja ennen kaikkea, todella todella harmillista.

Harmillista sen takia, että kuten kävi ilmi marraskuun tapahtumassa, saan aivan älyttömästi energiaa ja intoa muiden naiskoodarien tapaamisesta.

Tapaamispyyntöjen voima

Marraskuun 2020 tapahtuman aikaan olin erittäin kovien menkkakipujen kourissa. Luonnollisesti, otin kyseisen päivän sairauslomaksi töistä, mutta mietin aamulla että pitäisikö kuitenkin osallistua tapahtumaan – eihän striimin seuraaminen ainakaan kipuja pahenna, ja kun saan olla omassa kodissani sopivissa puitteissa, niin voin tarpeen tullen vetäytyä syrjään sairastamaan. Kun sitten sainkin ensimmäisen yhteydenottopyynnön, ajattelin että “no kokeillaan”.

Heti ensimmäisen tapaamisen ensimmäisten minuuttien aikana rentouduin ja innostuin (kiitos Noora!), ja päätin lähettää itse tapaamispyynnön jollekulle seuraavalle. (Kiitos ihanista juttuhetkistä myös Sanna, Liem, Niina ja Kaisa, oli huikeeta tavata teidät ja vaihtaa teidän kanssa ajatuksia!) Päivän päätteeksi olin unohtanut että minuun sattui, ja että olin noussut sängystä kertakaikkiaan väärällä jalalla. Tuntui siltä, että mun vähän puiselta maistuva päivätyö ja roolini devaajana olikin jotain mielenkiintoista ja ihmeellistä: se oli hyvä keskustelunavaus ja se synnytti paljon kysymyksiä, joihin vastasin parhaani mukaan. Yllätyin myös itse siitä, miten ihanan helppoa oli jutella muiden naisten kanssa – mun ei tarvinnut yksin olla se sosiaalinen voima, joka vie keskustelua eteenpäin (tätä tulee vastaan valitettavan usein miesvaltaisissa tiimeissä)! Myös, se puhdas into ja kiinnostus koodausta kohtaan tarttui minuunkin: hitsit tämä koodaaminen on taikaa, sillä saa aikaan vaikka mitä! Mitähän sitä itse opettelisin seuraavaksi?

Aloin odottaa seuraavaa tapahtumaa, koska oli päivänselvää, että siivoaisin työkalenterista muut menot, ja osallistuisin tapahtumaan firman edustajana: niin kivaa minulla oli ollut. Ja sitten kun huhtikuu ja seuraava tapahtuma vihdoin ja viimein alkoi – ja sain säädettyä ne kalenteriasetukset! – olin kertakaikkisen hämmästynyt ja pettynyt siitä, että kukaan ei laittanut minulle päin tapaamisehdotusta.

Olen sama ihminen vaikka olisinkin esiintymässä

Koska olen koodari ja insinööri, minulla on luonnollinen mielenkiinto selvittää, miksi jokin asia toimii tietyllä tavalla. Arvelen edelleen puhuja-statuksen olevan syypää (mutta jos olit paikalla huhtikuun 2021 tapahtumassa, ajattelit laittaa mulle viestiä ja kyse on jostain muusta, niin kerro siitä kommenteissa!).

Jos nyt asetan itseni tapahtumaan osallistujan asemaan, niin ymmärrän hyvin sen tunteen, joka saattaa syntyä kun katson jossain tapahtumassa jonkun toisen esitystä tai puhetta. Saatan ajatella: “tämä henkilö on jotenkin valikoitu tänne, joten hän oikeasti osaa tai on jotain tärkeää”. Syntyy sellainen tunne, että koska minä olen yleisössä, olen vähempiarvoinen, ja koska tämä toinen – tärkeämpi, osaavampi – henkilö on lavalla, niin meidän välillämme on jonkinlainen arvoero. Ja minä vähempiarvoisena en voi tai saa pyytää tältä henkilöltä yhtään enempää, kuin mitä hän on jo antanut minulle. Tai, että eihän minulla vähempiarvoisena voi olla mitään annettavaa hänelle.

Mutta, mutta, mutta! Nyt kun olen itse ollut “tiskin toisella puolella”, niin voin kertoa, että hyvin, hyvin, hyvin suurella todennäköisyydellä Mimmit Koodaa-tapahtumien puhujat ovat lähteneet puhumaan juuri siksi, että he haluavat antaa jotain tälle yhteisölle. Siis teille kaikille, upeille, innostuneille, kiinnostuneille, rohkeille koodarinaluille! Jotain rohkaisua, vähän vinkkejä, lisää innostusta, lisää mahdollisuuksia! Jakaa omaa opiskelu-, ura- tai elämäntarinaa, resursseja, lisää vinkkejä ja verkostoitumismahdollisuuksia! Väistämättä antamisen lomassa saa myös itse jotain – vähintään näkyvyyttä ja puhujalahjan, mutta hyvin todennäköisesti ja toivottavasti myös palautetta, keskustelua, uusia tuttavuuksia ja uusia ideoita.

Mutta. Huomaa, että viimeeksimainitut (palaute, keskustelu, uudet tuttavuudet ja uudet ideat) tapahtuvat vain ja ainoastaan vuorovaikutuksessa muiden osallistujien kanssa. Puhuja saa siis suurimman arvon tapahtumasta, jos ja vain jos hän pääsee vuorovaikutukseen muiden osallistujien kanssa.

Eli se tunne, että sinulla osallistujana ei olisi mitään annettavaa puhujalle, ei pidä paikkaansa! Juuri sinulla on arvokkaita ajatuksia ja ideoita, jotka voivat antaa puhujalle todella paljon kaikkea yllättävää ja positiivista! Samoin, se toinen ajatus siitä että lähettämällä tapaamispyynnön, olisin pyytämässä vielä jotain lisää henkilöltä, joka on jo antanut yhteisölle paljon, ei myöskään pidä paikkaansa! Ja joo, tapaamispyynnössä pyydetään tai ehdotetaan ajankohtaa keskustelulle, mutta koska keskustelusta hyötyvät molemmat osapuolet, ei ole kyse siitä, että toinen vain pyytäisi ja toinen vain antaisi.

Vinkkejä keskustelun aloittamiseen

Jos keskustelun aloittaminen vieraan ihmisen kanssa tuntuu edelleen vaikealta, niin nappaa tästä talteen muutama jäänrikkoja-aihe tai -kysymys tuleviin This is not a webinar-tapahtumiin:

  • Mitä ohjelmointikieliä opettelet tai osaat tällä hetkellä?
  • Mitä uutta ohjelmointiin liittyvää olet opetellut viimeksi?
  • Mitä harrastat tai mitä muuta elämääsi kuuluu?
  • Kiitos sun esityksestä/puheesta! Mua kosketti / Mulle jäi mieleen / Mua kiinnostaisi kuulla lisää…

Joten ei kannata jännittää että onko se puhumaan lähtenyt henkilö joku superihminen, jolle ei uskalla laittaa viestiä tai tapaamispyyntöä. Hyvin todennäköisesti hän on vain innoissaan ja otettu siitä, että hän saa tutustua muihin upeisiin ja kiinnostaviin ihmisiin, joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia, ideoita, tarinoita ja vinkkejä. Parhaassa tapauksessa hän saa muistutuksen siitä miten maagiselta ja upealta koodaaminen näyttää aloittelevan koodarin näkökulmasta: kimaltavalta taialta, joka on tosi ihmeellistä ja mielenkiintoista! Ja kenties hän innostuu, viihtyy ja saa niin hyviä ideoita, että unohtaa tylsän arjen tai – riippuen kuukauden ajankohdasta – kivuliaat menkat.

 

Senja

Toivottavasti tavataan nyt tulevassa lokakuun 2021 This is not a webinar-tapahtumassa! 😉

Senja Jarva

Olen fronttidevaaja, jonka intohimo on tyylit ja animaatiot. Vapaa-ajallani teen käsitöitä ja elektronisia tekstiilejä.