‹ Takaisin listaan

Kouluttaja kulkee intohimon voimalla ja oppii jatkuvasti itsekin

· Blogi · Minna Mari Leivo

Yksi työni parhaita puolia on se kun saan työskennellä ihmisten kanssa, ja samalla joskus jopa jakaa RPA:n ja automaation ilosanomaa eteenpäin. Erilaisten koulutusten pitäminen on arjen suola, pippuri ja joskus myös korianteri. Tiedättehän; toiset tykkää, toiset ei voi sietää.

Ajatus siitä että voisin kouluttaa muita pyöri päässäni monia vuosia, mutta siihen ei koskaan oikein tullut mahdollisuutta. Tuntui myös ettei minulla ollut mitään erikoisosaamista, jota olisi voinut jakaa muille. Kun vaihdoin töihin RPA-maailmaan sekä yritykseen joka järjesti paljon erilaisia koulutuksia, tilaisuus avautui kuin huomaamatta. Yrityksessä oli myös hyvin positiivinen ilmapiiri, ja mun huijarisyndroomainen ”enhän mä osaa mitään erityistä, mitä mä nyt voisin kouluttaa” -ajatusmaailma huuhdottiin pois kannustavalla ”sullahan on mieletön kokemus ja osaat tosi paljon” -ajattelulla.

Kun lopulta aloin itse pitää koulutuksia, minua jännitti ja hermostutti. Kärsin esiintymisjännityksestä, ja pelkäsin että annan itsestäni todella osaamattoman ja hermostuneen kuvan. Peilasin muutenkin omaa työskentelyäni kouluttajana siihen mielikuvaan mitä itsellä oli kouluttajista; millaisten tyyppien kursseilla olen itse käynyt, millaisen kuvan olen heistä ja heidän osaamisestaan saanut. Olen luonteeltani hyvin analyyttinen, ja mietin kaikkia asioita aivan liikaa. Halusin kerrankin käyttää täta ominaisuutta hyödyksi, ja mietin paljon sitä, mikä tekee kouluttajasta ammattitaitoisen ja uskottavan. Millaiset asiat innostavat oppimaan, mitkä asiat jäävät mieleen. Halusin olla hyvä ja asiantunteva kouluttaja, mutta myös mukava tyyppi; se jolta uskaltaa kysyä niitä hassujakin kysymyksiä.

Erityisesti mietin ja analysoin niitä omia huonoja kokemuksia. Niitä hetkiä kun on pitänyt oppia jotain, mutta syystä tai toisesta oppi ei ole mennyt perille. En voi mennä opettamaan ohjelmointia ellen käsittele sitä tosiasiaa että opiskeluaikana en itse oppinut koodaamaan. Mikä silloin meni vikaan? Mikä myöhemmin meni niin hienosti maaliin että tällä kertaa opin? En usko että opettajissa itsessä on ollut mitään vikaa; varmasti todella asiansa osaavia ihmisiä kaikki. Ehkä he eivät vain ole olleet kovin hyviä kouluttajina. Mutta mikä sitten oikeastaan tekee kouluttajasta hyvän ja asiantuntevan?

– Hyvä kouluttaja on helposti lähestyttävä. Sellainen jolta uskaltaa kysyä. Sellainen jolle uskaltaa myöntää jos ei opi. Sellainen, joka sitten lempeästi hymyillen toteaa ”Ei se mitään, katotaan yhdessä, kyllä tämä tästä!”

– Hyvä kouluttaja osaa jakaa omaa osaamistaan ja asiantuntijuuttaan. Ei se auta vaikka itse osaisit kuinka hyvin, jos et osaa jakaa sitä oppia eteenpäin. Itsevarmuutta pitää olla, mutta turha ylpeys täytyy jättää pois. Jos joku ei saa kiinni selityksestä, se ei ole henkilökohtainen hyökkäys juuri sinua kohtaan, tai kritiikkiä opettamistyyliäsi vastaan; tämä henkilö vain tarvitsee selityksen jonkin muun tulokulman kautta. Tämäkin pitää ottaa positiivisena haasteena; miten juuri tuo henkilö ajattelee, miten osaan esittää tämän asian niin että hän ymmärtää? Ja kun se läpimurto tapahtuu, ymmärrys syntyy, se on riemun paikka molemmille, kouluttajalle ja oppilaalle.

– Hyvä kouluttaja selittää, perustelee ja tarvittaessa vaihtaa näkökulmaa. Tärkeintä on ymmärtää että kurssin pääasia et ole sinä, vaan se että osallistujat oikeasti oppivat jotain. Niin ettei se aika ole täysin hukkaanheitettyä. Että jäisi jotain konkreettista käteen kurssista. Jos joku ei ymmärrä jotakin, on kouluttajan homma pitää huoli että asia selitetään niin monta kertaa ja eri kulmista, että lopulta kaikki ymmärtävät. Asioita täytyy myös osata perustella. Ei ole hyvää opettamista jos asioista vaan tyytyy toteamaan että ”Tää nyt on näin.” (Kyllä, näitäkin on nähty!)

– Hyvä kouluttaja ei tiedä kaikkea, mutta on aina valmis etsimään lisää tietoa. Ja näin oppii itsekkin. Ensimmäisissä koulutuksissa oli aina haastava tilanne jos joku kysyi jotain mihin en osannut vastata. Pitääkö kaikki mua nyt ihan huijarina, joka ei osaa mitään? Kokemuksen karttuessa itsevarmuuskin kasvoi, ja vaikeitakin kysymyksiä oppi ottamaan vastaan. Lopultahan näistä vaikeista kysymyksistä tuli yksi kouluttamisen parhaista puolista; mielenkiintoista kuulla erilaisista ongelmatilanteista ja näkökulmista. Olipa hyvä kysymys, en ole koskaan ajatellutkaan asiaa tuolta kannalta!

– Hyvä kouluttaja uskoo asiaansa ja innostuu siitä itsekkin. Jos opettaja on kovin kyllästynyt ja pitää luentoaan monotonisella äänellä ulkoaopetellun tekstin kera, ei se inspiroi ketään. Jos tämä alkaa uhkaamaan, kannattaa pysähtyä ja miettiä miksi nämä ihmiset osallistuvat tälle kurssille? No tietysti koska tämä on siistein ala ikinä, ja nämä asiat mitä tänään opetellaan ovat niin huikeita! Tottakai he haluvat oppia lisää! Kun uskoo asiaansa ja suhtautuu siihen suurella intohimolla, tarinoista tulee eläväisempiä. Opetettavista asioista löytyy kuin huomaamatta esimerkkejä oikeasta elämästä, ja niitä kertoilee mielellään. Ja kyllähän se oma innostus kuuluu myös äänestä.

– Hyvä kouluttaja ymmärtää tilanteen ainutlaatuisuuden. Harrastusteni parissa olen esiintynyt paljon, ja muistan kun eräs tanssinopettaja aikoinaan opetti, että vaikka itse olisi vetänyt esityksen läpi lukuisia kertoja, ja vähän jo alkaa tylsistyttää, on yleisö täynnä ihmisiä joille kyseessä on ainutkertainen tapahtuma. Sen takia pitää aina antaa kaikkensa ja tehdä parhaansa. Sama pätee myös kouluttamiseen; vaikka saman koulutussetin olisi vetänyt läpi monen monta kertaa, ja asia tuntuu tulevan itseltä jo korvista ulos, pitää muistaa että oppilaat ovat kurssilla ekaa kertaa, ja kuulevat mun opetukseni ensimmäistä kertaa. Sen takia en voi oikoa puheessa tai jättää asioita sanomatta. Asian läpihutaisu on epäkunnioittavaa osallistujia kohtaan. Minulla ei ole oikeutta tuhlata heidän aikaansa.

Uusi normaali etätöineen on tuonut tietenkin haasteita myös kouluttamiseen. Luokkahuoneessa oppilaisiin saa ihan eritavalla kontaktin kuin läppäriin huutamalla. Ja lisäjännitystä tietysti tuo myös jännitys siitä, miten ohjelmistot toimivat tänään. Toimiiko kaikilla yhteydet, pätkiikö netti, kaatuuko tiimsit ja tsuumit. Etäkouluttaessa onkin tullut opittua nopeaa reagointia ja improvisaatiota ihan kiitettävästi! Etäkoulutuksissa on myös pitänyt miettiä uusia tapoja miten ottaa kontaktia yleisöön, ja miten koittaa aktivoida osallistujia. Ehkä yksi tärkeimmistä opeista on se, ettei hiljaisuus ole huono asia. Normaalissa lähikontaktissa tauot puheessa ja keskustelussa ovat täysin normaaleja, mutta etänä tuntuivat aluksi vaikeilta ja luonnottomilta. Niistä piti kuitenkin oppia pääsemään yli, ja antamaan tilaa osallistujille. Esimerkiksi vastauksia kysymyksiin pitää kiltisi odottaa hetki hiljaisuudessa; ihmisillä kestää kun he ensin miettivät vastausta, hetken epäröivät sanoa mitään ääneen, ja sen jälkeen vielä laittavat mikrofoninsa päälle sanoakseen asiansa.

Ehkä haastavinta kouluttamisessa on kuitenkin palautteen vastaanottaminen. Alussa viittasin korianteriin; totuushan on ettei kaikki aina tykkää. Usein kursseilla on hyvin eritasoisia osaajia; perustaso voi olla hyvinkin erilainen, ja myös oppimisvauhti on ihmisillä erilainen. Näinollen samalta kurssilta voi tulla palautetta että edettiin liian nopeasti sekä että edettiin liian hitaasti. Aina ei myöskään kemiat kohtaa, ja negatiivissävytteistä palautetta voi tulla vain koska ns. ”naama ei miellytä”. Yritän kuitenkin aina ottaa palautteen rakentavasti, ja miettiä miten asioita voisi parantaa seuraavaan kertaan. Myös muiden kouluttajien tuki on ollut aina korvaamatonta; palautteet, sekä ne hyvät että huonot, on aina käyty yhdessä läpi. Se onkin yksi niistä asioista mitä pidän muutenkin työelämässä todella tärkeänä; palautteita käsitellään hyvässä hengessä, ja erilaisia kokemuksia puretaan yhdessä. On todella tärkeä muistaa että työelämässä(kään) ei tarvitse jäädä yksin suurien tunteidensa kanssa, vaan niitä voi (ja pitää) jakaa. Jos ei nyt ihan koko firman kesken, niin edes jonkun yhden tyypin kanssa, joka vähän ymmärtää mistä puhutaan, ja pystyy tarjoamaan kuuntelevaa korvaa.

Olen tehnyt kouluttajan työtä nyt pari vuotta, ja opittavaa on vielä paljon. Jännitän edelleen ennen jokaista koulutusta, ovat ne sitten etänä tai lähiopetuksessa. Mokailen, eikä kaikki nuo listaamani hyvän kouluttajan merkit aina valitettavasti ihan täyty omassa työssä. Pitää vain muistaa että elämä on jatkuvaa oppimista, meille kouluttajillekkin. Ensikerralla taas vähän paremmin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

minna mari leivo.

Minna Mari Leivo

Kolmekymppinen insinööri Vantaalta, teen töitä ohjelmistorobottien parissa Sogetilla. Blogissani aiheet liikkuvat ohjelmistorobotiikan, tekoälyn ja hyperautomaation maailmassa, mutta kirjoittelen myös kokemuksista mimminä it-alalla.

Lisää artikkeleita