‹ Takaisin Blogit-pääsivulle

Mitä kaikkien aikojen keikkakesä opetti minulle työelämästä?

· Blogi · Minna Mari Leivo

Kuluva kesä oli monen muun asian ohella minulle kaikkien aikojen keikkakesä, sillä loppukesän aikana kävin kaikkiaan kahdeksassa konsertissa. Tiedän ettei tuo määrä ei ehkä ole mikään ennätys, mutta itselle ennenkuulumatonta. Kattauksessa oli mukana kaikkea hiphopista folkkiin, ja popista metalliin. Kaikki olivat elämyksiä ja hienoja kokemuksia; osa oudompia, osa huikeampia. Yksi yhteinen piirre näillä kaikilla keikoilla kuitenkin oli se, että jokaista niistä piti kavereiden kanssa analysoida; mitkä asiat vaikuttivatkaan siihen että keikka oli juuri sellainen kun se oli? (Kyllä, olen hulvatonta keikkaseuraa.)

Jos kokemuksia miettii työelämän kannalta, uskoisin että sain esiintyjiltä niiden korvia huumaavien kokemusten lisäksi myös tärkeitä oppeja. Koska tosiasiahan on, että kun me ollaan oltu yleisössä viihteellä, ovat esiintyjät olleet vahvasti töissä.

Onko asenteella väliä?

Päällimmäisenä mielessä on esiintyjien ilo olla lavalla. Tai osalla tämän ilon puute. Keikkoihin pistetään hirveästi rahaa, resursseja ja aikaa; kuitenkin kaikista tärkein elementti on esiintyjien oma fiilis ja asenne. Mitkään maailman pyrot ja valoshowt kun eivät pelasta showta, jos esiintyjät vaikuttavat siltä että olisivat mieluummin missä tahansa muualla, eikä esiintymien oikeasti kiinnosta yhtään. Tämä sama pätee myös työelämään: omalla asenteella pystyy pelastamaan paljon ja monta tilannetta. Kun esimerkiksi vaikeaan kysymykseen ei vastaa vain tylysti ”en tiedä”, vaan jatkaa siihen ystävällisen proaktiivisesti ”.. mutta otan selvää ja palaan asiaan”, tulee kysyjälle heti tunne että hänen kysymyksellään on oikeasti väliä. Vastaavasti asenteella pystyy myös pilaamaan tilanteita; valitettavasti kun se yhden tiimiläisen negatiivinen asenne tarttuu todella helposti myös muihin. Vai kuinka kauan itse jaksat hymyillä ja kommunikoida ystävällisesti ihmiselle, jonka naama on jatkuvasti hapankorpulla?

Ja jos nyt alkaa tuntua siltä että se oma työ harmittaa eikä jaksa enää innostaa mitenkään päin, niin aina kannattaa yrittää puhua aiheesta vaikka omalle esimiehelle. Voisiko sitä minun työnkuvaani muuttaa vähän mielekkäämmäksi? Voisinko vaihtaa johonkin toiseen positioon yrityksen sisällä? Kannattaa antaa mahdollisuus omalle työnantajalleen, varsinkin jos asiat muuten natsaavat hyvin. Tietysti jos työssä kaikki harmittaa aina työkaverien naamoista toimiston sisustukseen, niin ehkä se työpaikanvaihto on ihan varteenotettava vaihtoehto. Siltikin muistuttaisin, että kaikkea oman päänsisäistä pahaaoloa ei työpaikanvaihtokaan poista. Sen takia suosittelenkin, että ennen kuin ryntäät viemään irtisanoutumisilmoitusta, kannattaa vähän makustella ja kuulostella omaa oloa; mitkä asiat harmittavat ja mikä on oma asennoituminen niihin?

Ai onko täällä yleisöäkin?

Keikoilla on tullut huomattua myös esiintyjien hyvin erilainen suhtautuminen yleisöönsä. Osa ei sano yleisölle keikan aikana mitään, osa pitää pitkiäkin puheita. Kaikilla tyyleillä on omat kannattajansa. Miksi esimerkiksi kauheasti kosiskella yleisöä välispiikeillä, kun voisi vain antaa musiikin puhua? Toisaalta konsertit ovat hyvä hetki esiintyjälle puhua omista ajatuksistaan ja itselle tärkeistä asioista. Yleisö voi kuitenkin vastaanottaa nämä täysin erilailla; ehkä osa toivoo että yleisöä puhuteltaisiin, ovathan he ja heidän maksamansa liput se syy miksi esiintyjillä on varaa maksaa laskuja.

No mitä tästä voi oppia työelämän näkökulmasta? Kaksikin asiaa. Ensimmäisenä se, että kannattaa muistaa kuka maksaa palkat ja mahdollisesti tuo rahaa taloon. Pahimmankin introvertin kannattaa koittaa puristaa itsestään ulos edes peruskommunikointia sekä työkavereiden että mahdollisten asiakkaiden kanssa. Ei tarvitse alkaa kertoa elämäntarinaansa tai jakamaan poliittisia näkemyksiään, mutta muutama ystävällinen sana tekee jo ihmeitä. Itsellekkin tulee mukavampi olo kun vähän vuorovaikuttaa, koita vaikka! Tämä kohta on erityisen tärkeä jos tekee työtä asiakkaiden kanssa; kohtelias ja ystävällinen täytyy olla aina, omasta mielentilasta riippumatta. Et todellakaan halua että juuri sinun asiakkaasi on se tyyppi, joka raahustaa keikkapaikalta kotiin ja mutisee mielessään että ”olisi se nyt voinut edes tervehtiä”.

Toisena tärkeä oppi ihan kaikkeen elämään; kannattaa puhua omista ajatuksista ja tunteista. Jos on kiitollinen jollekin, kannattaa se sanoa ääneen (tai laittaa vaikka viestillä, jos puhuminen tuntuu vaikealta). Vaikka itse olisit kuinka iloinen ja kiitollinen, ei toinen voi sitä tietää ellet sanoilla kerro tuntemuksistasi. Joskus työelämää seuratessa on tullut huomattua, että negatiivisista asioista on opittu jo jossain määrin puhumaan, ja suu saadaan auki kun pitää antaa huonoa palautetta. Muistuttaisin kuitenkin myös positiivisesta palautteesta; kehut ja kiitokset voivat oikeasti tuoda toisen ihmisen päivään juuri sen tarvitseman motivaatiopotkun. Meillä suomalaisilla kuitenkin tuntuu olevan vaikeuksia juuri näiden asioiden kanssa; pitääkö muut mua ihan pehmona ja nynnynä jos sanon vaikka pitäneeni heidän työsuorituksestaan meidän yhteisessä projektissa?

Tähtää vaikka stadionille, kunhan tähtäät

Kaikkien aikojen keikkakesän keikoista useampi oli stadionkeikka, tai muuten isolla areenalla toteutettu spektaakkeli. Koska stadioneita ei täytetä ihan muutamalla tyypillä, pitää tehdä pitkään ja hartaasti työtä saavuttaakseen sen loppuunmyydyn areenan. Monet artistit ovatkin puhuneet julkisuudessa siitä, kuinka stadionkeikat ovat unelmien täyttymys. Se ultimaattinen tavoite, johon tähdätään ja jota mietitään kun työt alkavat maistua puulta. Ja joskus se kova työ sitten palkitaan täydellä stadionilla.

Sama pätee myös työelämässä. On tärkeää unelmoida ja asettaa tavoitteita, koska se helpottaa fokusointia ja omien energiavarojen keskittämistä. Jos vaikka toivot jonain päivänä olevasi Agile Coach, kannattaa keskittää aika ja energia tämän aiheen koulutuksiin ja kokemuksen kartuttamiseen; esimerkiksi tulityökortin suorittamisesta ei tässä kohdassa ehkä ole hirveästi apua. Tietysti jos se piristää sinua muuten, niin anna mennä. Tärkeintä on se, että on päämääriä, ja edes jonkilainen alkeellinen suunnitelma siitä miten ne toteutetaan. Päämäärätön hutkinta joka suuntaan kun yleensä vain kuluttaa energiaa, mutta ei oikein vie sinua mihinkään, vaikka joskus ihan hauskalta muuten saattaa tuntuakin.

Kovasti työskentely on tärkeää, mutta aivan yhtä tärkeää on myös nauttia ja iloita kun ne unelmat toteutuvat ja päämäärät täyttyvät. Ikinä ei myöskään saa lopettaa unelmointia; jos tänä vuonna täytyy stadikka, mitä seuraavaksi?

Mikä on juuri sinun urasi stadionunelma?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *